by 
Mauri ”Mane” Pöllänen kuului 1970-luvulla Joutsenon Kullervon jalkapallon edustusjoukkueen kantaviin voimiin. Oman pelaajauransa ohella Mane kunnostautui Kullervon naisjoukkueen pitkäaikaisena valmentajana sekä Joutsenon kunnan kentänhoitajana. Haastattelussa Mane kertoi kiinnostavia asioita ja tiedonmurusia joutsenolaisesta jalkapalloilusta aina 1960-luvulta lähtien.
Samalla kerrotaan yhden Kultsu-legendan oma tarina palloilun parissa, joka Kullervon edustusjoukkueajan jälkeen jatkui vielä monia vuosia muissa joutsenolaisissa seuroissa. Unohtamatta pelimiehen musikaalista lahjakkuutta. Kaiken kruunaa Manen valokuva- ja lehtileikekokoelmien ainutlaatuinen kuvamateriaali, jota pääsin hyödyntämään tehdessäni tätä haastattelua.
Alkuvuodet
Tervehdys Mane! Milloin aloitit pallon potkimisen?
Mauri Pöllänen: Olen syntynyt 1948 ja ikää taisi olla seitsemän vuotta, kun aloitin pelaamaan Jauhon kentällä poikien kanssa. Jauhon Riton isä teki sinne jalkapallomaalit ja me kylän pojat kokoonnuttiin sinne aina iltaisin pelaamaan. Suutari Valtonen, jolla ei käsittääkseni ole mitään tekemistä näiden jalkapalloilevien Valtosten kanssa, teki meille jalkapallon. Se oli h*lvetin iso se pallo, varmaan koon 9 pallo, mutta siitä se lähti sitten, Jauhon kentällä pelattiin ensimmäiset pelit.
Oliko teillä siihen aikaan jotkut pelikengät? 50-luvulla taisi kuitenkin olla pelivarusteista pulaa?
MP: Jonkunlaisia tennareita oli, kevyitä kenkiä käytettiin.
Oliko jalkapallo sinulle ykköslaji jo lapsena vaiko vain yksi laji muiden joukossa?
MP: Kyllä silloin jalkapallo oli ykkönen. (Ferenc) Puskás oli siihen aikaan ainoa huippupelaaja, jonka tunsin nimeltä. Muistan, kun vuonna ´56 oli Unkarin kansannousu ja Unkarista tuli tieto, että Puskásia ei löydy mistään, epäiltiin, että hän olisi jopa kuollut. Siinä meni varmaan vuosi, ehkä kaksikin ja Puskás ilmestyi Espanjassa Real Madridissa. Di Stefanohan pelasi samaan aikaan Real Madridissa ja oli vielä kuuluisampi nimi, mutta Puskás oli idolini ja Real Madridista tuli joksikin aikaa suosikkijoukkueeni, myöhemmin se hävisi Manchester Unitedille!
Juniorivuodet Kullervossa
Milloin pelisi Kullervossa alkoivat?
MP: Aikaisemminkin oli jotain kyläsarjoja, mutta mie aloitin sarjapelit Kullervon juniorijoukkueessa noin 11-vuotiaana. Siinä 1958-59.
Millaista Kullervon jalkapallotoiminta oli 1960-luvun alkupuolella? Oliko harjoituksia säännöllisesti? Entä vetäjiä?
MP: Seuran edustusjoukkueen pelaajista jotkut tulivat aina juniorijoukkueiden valmentajiksi. Esimerkiksi Jauhon Matti oli yksi ja Ravattisen Risto. Ykkösjoukkueen pelaajat olivat meille jonkunlaisia esikuvia. Se oli sellaista, että jokaisella juniorijoukkueella oli yksi jalkapallo eikä siinä voitu mitään muuta tehdä kuin pelata – mitä muutakaan yhdellä pallolla pystyi tekemään. Se oli ihan hyvä juttu, että päästiin aina pelaamaan.
Oliko keskuskenttä teidän käytössä?
MP: Kyllä se oli. Asuin siinä ihan vieressä ja siinä oli lastenkoti ja siellä oli kaikki hyvät kaverit. Pelattiin yhdessä paljon keskuskentällä. Silloin ei ollut sellaista tunkua, kun joukkueita ei ollut kauheasti. Kenttä kesti juniorijoukkueiden harjoitukset.
Muistatko missä päin kävitte pelaamassa vieraspelejä? Pysyittekö tässä maakunnassa vai menittekö pidemmällekin?
MP: Tässä maakunnassa pysyttiin. Ensimmäiset vierasottelut pelattiin Lauritsalassa ja sitten Simpele oli jo ihan matkaottelu. Ne oli huikeita matkoja, kun oli koppiauto. Kuorma-auton lavalle laitettiin katettu häkki – nykyään semmoista vehjettä ei päästettäisi edes liikenteeseen! (naurua) Oltiin 10-13-vuoden iässä olevia pojannulikoita eikä ymmärretty pelätä mitään. Autossa oli valmentaja tai joku vanhempi mukana, sieltä lavaltahan olisi voinut tippua helposti. Turvallisuuden kanssa sillä autolla ei ollut mitään tekemistä, täytyy ihmetellä ettei mitään koskaan sattunut.
Jostain syystä aina kun mentiin Simpeleelle tai kun ne tulivat tänne, pelattiin paikallisotteluhengessä. Siinä pantiin kaikki peliin, ne olivat huikeita matseja. Myöhemmin myös miesten peleissä pelattiin ihan samalla tavalla.
Mie pelasin 15-vuotiaana ensimmäistä kertaa ykkösjoukkueen pelissä, 1963. Ne eivät saaneet joukkuetta ja satuin olemaan jossain siinä, kun etsivät miehiä ja peli oli Ylä-Vuoksen Palloseuraa vastaan Karhumäen kentällä. Mie tein yhden maalinkin siellä, ekassa edustusjoukkueen pelissä!
Siitä saakkako pelasit edustusjoukkueessa?
MP: En, se oli vain yksi peli. Armeijan jälkeen vuonna 1969 – olin kaksikymppinen – läksin mukaan ykkösjoukkueen touhuun.
Harjoittelusta 1960-luvulla
Oliko edustusjoukkueen harjoittelu millaista, oliko se pelipainotteista vai oliko teillä jo joitain erityisiä pelipaikkakohtaisia harjoitteita?
MP: Voin sanoa ihan suoraan, että ei ollut. Jos niitä harjoituksia oli niin siinä suurin piirtein tultiin maalin eteen potkimaan palloa, jos siellä oli maalivahti. Maalivahtia kohden vedettiin laukauksia ja lopuksi pelattiin vähän aikaa.
Ei ollut mitään yksilöllisiä harjoitteita?
MP: Ei minkäännäköistä. Kyllä se oli sellaista ainakin 60-luvun loppupuolelle. Kuus-seitkytluvun vaihteessa se rupesi muuttumaan sellaiseksi, että jotain muutakin piti tehdä kuin pelkästään pelata.
Nuoruuden jalkapalloilusta Kullervon ulkopuolella
MP: Silloin vaan perustettiin oma jalkapallojoukkue ja haastettiin jokin toinen joukkue. Joskus haastettiin opettajat ja seurakunta. Ei se jalkapallo ollut silloin tärkeintä, mutta sitä oli kiva pelata ja oli se siellä sydämessä. Meillä oli esimerkiksi sellainen joukkue kuin AFN – Asfalttinuoret! Nimen antoi joukkueelle Räisäsen Jorma.
Kullervossa en ollut silloin kauhean aktiivinen, se oli sitä välivaihetta. Kuus-seitkytluvun vaihteessa rupesin ottamaan sitten jalkapallon tosissaan.
Kullervon jalkapalloilusta 1960-luvun lopulla
Miten Kultsulla sujui 60-luvun loppupuolella?
MP: Kultsun jalkapalloilu oli alamaissa. Muistan, kun lähdettiin pelaamaan Korvenkylän Palloa vastaan nelosdivisioonassa niin Kultsun pitkäaikainen puheenjohtaja ja valmentaja Räisäsen Joppe sanoi meille, että ”jos tään pelin häviätte niin te tiputte nelosdivisioonasta, miettikää sitä!” Kyllä kai me se peli voitettiin ja sitten se lähti sellaiseen lievään nousuun. Joukkueessa oli rutinoitunutta porukkaa ja säilytettiin nelosdivisioonan paikka.
Olivatko kaikki Kullervon edustusjoukkueen pelaajat 60-luvun lopulla tai 70-luvun alussa niin sanotusti oman kylän poikia vai oliko joukkueessa muualta tulleita vahvistuksia?
MP: ´71-joukkue oli vielä puhtaasti oman kylän joukkue. Mutta ´72, kun noustiin, niin silloin Kultsuun tuli Lappeenrannasta pari pelaajaa, Klingbergin Hapa ja Värrön Tepu.
Nousu Kolmoseen 1971
MP: Noustiin kolmosdivariin vuonna ´71. Se oli hieno vuosi. (Joutsenon) Kataja pelasi Kolmosessa siihen aikaan ja parhaimmillaan he olivat kolkutelleet nousua jopa sen aikaiseen Suomensarjaan (toinen sarjataso). Vuonna ´71 Airikan Olli oli meillä valmentajana. Tehtiin 51 maalia neljässätoista pelissä, olin kahdesta pelistä pois ja tein yhteensä 21 maalia – tää menee leuhkimisen puolelle, mutta se oli yksi miun huippuhetkiä jalkapallossa!
Jauhon Risto totesi, että silloin, kun nousitte Nelosesta Kolmoseen, pelasitte paljon pitkää palloa hyökkääjä Niilo Kauliolle.
MP: Hyökkäyspeli oli melkeinpä Nipan varassa. Sille piti saada pistopallo sinne ja se juoksi läpi ja teki maalin. Ei se välttämättä ollut kovin kaunista jalkapalloa (naurua)!
Kullervon ensimmäinen kausi Kolmosessa 1972
MP: Ei se seuraava vuosi ihan läskiksi mennyt, mutta karsimaan jouduttiin kuitenkin. Siinä oli kolme joukkuetta ja karsinta meni niin, että meillä oli yksi mahdollisuus saada uusintaottelu Nilsiän Pallo-Haukkoja vastaan. Niinhän siinä kävi ja voitettiin uusinta kotikentällä ja säilyttiin sarjassa.
Seuraavat vuodet Kolmosessa
MP: ´73 meni samalla tavalla, taas jouduttiin karsimaan! Siinä oli jokin Kotkan joukkue, varmaan Kisailijat, niitä vastaan oli uusinta ja taas voitettiin, 3-1.
Sitten tuli vuosi ´74. Meidän joukkueesta rupesi vanhemmat runkopelaajat lähtemään, Kaulion Nipa, joka oli ihan ykköstykki, sit lähti Porvalin Aukku, joka oli todella hyvä laitahyökkääjä. Vähän vanhemmat tyypit lopettivat, Lappeenrannan avut, Klingbergin Harri ja Värrön Tepu ja ketä kaikkia niitä olikaan.. ne lopettivat kaikki. Meille ei sen jälkeen annettu mitään mahdollisuuksia.
Sitten kävi näin – nyt en ota kunniaa ihan kokonaan, mutta mie rupesin puhumaan näille… meillä oli jonkinlainen A-juniorijoukkue ollut – Risto oli pelannut siellä, ja Kosusen Katti ja Kilpeläisen Ville eivätkä ne olleet ollut mukana miesten peleissä – mie rupesin kyselemään pojilta, että ”tuletteko mukaan?” Saatiin joukkue kasaan ja sitä vuotta en unohda koskaan.
Ensimmäinen matsi meillä oli kotipeli Pallo-Salamia vastaan, joka oli ollut aina ylivoimainen meitä vastaan. Eikä meille ollut kukaan antanut mitään mahdollisuutta. Me voitettiin 1-0 ja siitä se lähti. Ruvettiin harjoittelemaan enemmän ja Pentikäisen Tenille pitää antaa siitä kiitosta, hän oli siinä mukana ja piti huumoria yllä joukkueessa. Hän oli valmentaja ja pelasikin tarvittaessa. Sit toinen oli Turusen Pertti. Niillä oli mahtavaa huumoria pelimatkoilla. Eihän myö jännitetty peliä kun myö naurettiin koko ajan!
Mitään selvää taktiikkaa, millä pelataan tai miten pelataan ei ollut. Pelipaikat oli ja siitä vaan. Se tuotti semmoisen tuloksen, että 1974 oltiin kolmosdivisioonan kakkosia. Kotkan Jäntevä nousi silloin.
Sitten huuma laski jonkun verran. Meillä ei ollut mitään hätää Kolmosessa, mutta ei tullut uutta huippuakaan.
Sanoitkin jo Pentikäisen Tenistä ja hänen vaikutuksestaan. Sitten kun Aarne Olkkola tuli, muuttuiko harjoittelu ammattimaisempaan suuntaan?
MP: Todellakin. Kyllä Arska toi ammattimaisen otteen siihen hommaan. Kaikki kunnia Tenille, hän teki hyvää työtä. Arska oli ollut Kuusysin valmentajana ja ollut huipputasolla. Kyl se muuttui ihan totaalisesti. Siinä laitettiin joukkue ensiksi fyysiseen kuntoon – niin rankkaan, ettei varmasti yksikään joukkue pärjännyt siinä mielessä meille. Treenit olivat rankkoja. Syksyllä alkoivat ja koko talvi vedettiin..mie en ikinä muista olleeni niin hyvässä fyysisessä kunnossa kuin silloin, eikä varmaan kukaan muukaan.
Tuntematon suuruus
MP: Yhden henkilön haluan mainita, joka ei ole saanut ansaitsemaansa arvoa – Tapani Tyrmin. Hän oli hyvä ystäväni ja luokkatoverini. Hän ei ikinä pelannut itse, mutta oli muuten mukana seuratoiminnassa. Rupesin puhumaan Typylle, että meidän pitäisi tehdä jotain – ja ”sinun pitäisi ryhtyä palloilujaoston puheenjohtajaksi” – en muista kävikö siinä niin, mutta joukkueenjohtaja hänestä tuli. Se rupesi tekemään uskomattomasti töitä, hommasi meille valmentajan Lahdesta, Olkkolan Arskan, hommasi linja-auton ja pikkubussin meille..!
Typy on jäänyt ihan liian vähälle huomiolle. Jotenkin se homma Typyn kanssa vaan toimi – hän ei jalkapallosta ymmärtänyt mitään, mie annoin vinkkejä, että tee tätä ja tätä ja hän teki. Mie en uskonut ikinä, että hän hommaisi meille pikkubussin tai linja-auton, jonka kyydissä fanit saivat tulla mukana.
Kakkoseen
Mitä muistat ensimmäisestä Kakkosen kaudesta 1978?
MP: Miun täytyy sanoa, että muistan sen, etten mahtunut enää kunnolla joukkueeseen. Olin mie vaihtopelaajana, mutten enää samassa roolissa kuin edellisenä vuonna. Totta kai se vähän masensikin. ”Se on tässä sitten” – pelasin mie vielä kaksi vuotta sen jälkeen, mutten saanut vakituista paikkaa. Ja mie ymmärrän sen, siihen tuli nuoria ja rumasti sanottuna ostomiehiäkin.
Jauhon Rito sanoi, että valmentajan oma poika sai peliaikaa, vaikka ei käynyt juurikaan treeneissä? Hän pääsi kuitenkin avaukseen.
MP: Joo, se aiheutti vähän närää. Muut vetää viikon hulluna treenejä ja sitten poika tulee valmentajan kanssa ja on avauskokoonpanossa. Vaikka hän kuinka sanoi, että on harjoitellut jonkun muun joukkueen kanssa, ei se oo sama asia. Kyl siit tuli ristiriitaa jonkun verran.
Pari vuotta ehdit tahkota Kakkosta. Et ollut lopettaessasi kovin vanha, reilu kolmekymppinen.
MP: Niin, mie täytin 32 vuonna 1980. Vaikka itse tunsi, että olisi pystynyt vielä pelaamaan niin jostain syystä kaikki eivät olleet samaa mieltä enkä saanut monia mahdollisuuksia. Kyl mie annoin sit periksi. En ole yhtään katkera niistäkään vuosista.
Miten sinä koit sen hypen, joka nousi Kullervon noustua Kakkoseen? Alkoi olla huutosakkia ja peleissä väkeä.
MP: Oli se huikeaa, kun peleissä kävi lähes tuhat katsojaa, oli peli kuin peli. Se oli lähes sensaatiomaista. Sitten nämä samat fanit matkusti vierasotteluihin. Helsingissä oltiin ihan ihmeissään, ”herranjumala, mikä tää tällainen joukkue on”.
Mane pelaajana
Jos mennään pelaamiseesi, niin mitkä olivat sinun pelipaikkasi Kullervossa ja mitä pelillisiä vahvuuksia mielestäsi omasit?
MP: Kyl mie aloitin hyökkääjänä. En ollut kuitenkaan kauhean nopea, mutta miulla on pelisilmää. Yritin sanoa kaikille muillekin, että ”teidän pitää etukäteen tietää, jos pallo tulee, mitä teet seuraavaksi. Silloin on aikaa, kun pallo ei ole sinulla.”
Esimerkiksi nopean laitahyökkääjän ja kaikin puolin hyvän pelimiehen Kilpeläisen Villen kanssa mie tiesin aina pallon saadessani, missä Ville on. Ei miun tarvinnut kuin ottaa pallo haltuun ja syötin sen heti Villelle. Ville meni läpi ja teki monta maalia.
Pelasitko koko edustusjoukkueurasi hyökkäyksessä?
MP: Aloitin hyökkääjänä, mutta pikkuhiljaa siirryin keskikentälle. Nopeus ei välttämättä riittänyt hyökkäyspeliin, mutta syöttötaito ja pelinäkemys oli mielestäni hyvä, kuten kerroinkin sinulle. Tiesin koko ajan mitä mie teen, kun saan pallon. Siihen ei hirveetä nopeutta tarvita. Kärjessä oli nopeita miehiä niin niille laitettiin hyvät syötöt. Mie osasin sen.
Mitä pidät omina parhaina pelivuosinasi?
MP: Kyl se oli se ´71, kun noustiin Nelosesta. Ihan samalla tavalla vuosi ´77, kun noustiin Kakkoseen. Joukkuehenki oli uskomaton vuodesta 1974 ja eteenpäinkin. Ei ollut ostomiehiä vaan pelkästään oman kylän poikia.
Kuka on paras pelaaja, jonka kanssa olet pelannut?
MP: En voi muuta kuin edelleen toistaa sitä, miten hyvin meillä pelasi homma yhteen Kilpeläisen Villen kanssa. Kyllä se parasta oli.
Tekniikkamestari
MP: Tekniikka miulla oli ihan huippuluokkaa. Voitin piirinmestaruuden tekniikkakilpailuissa Kimpisen kentällä. Mitähän se olisi ollut.. juniori-ikää kuitenkin – mie voitin sen kisan ja olisin päässyt Kokkolaan SM-kilpailuihin, mutta mie en halunnut lähteä. Miun ois pitänyt hypätä 14-15-vuotiaana junaan ja matkustaa Kokkolaan kisaamaan – majoitustakaan ei oltu luvattu niin sanoin, että olkoon koko kisa. Se jäi siihen.
Suomen mestaruuden mie voitin oppikoulujen viidennen luokan tekniikkakilpailuissa. Se oli monena vuonna se kisa, olin ensin viides ja sitten kolmas ja sitten voitin. Olin jotain 13-14-vuotias. Aika tekninen olin, pomputtelin palloakin toista tuhatta kertaa ihan huvikseni, nostin polvilla ja päällä..
Oliko niissä tekniikkakisoissa pomputtelutehtäviä?
MP: Oli oli, kisaan kuului pomputtelu 250 kertaa. Sehän on ihan sama, pomputatko 250 vai 1000 kertaa. Sitten oli päällä pomputtelua 200 kertaa. Sekä pituuspotku oikealla ja vasemmalla jalalla. En muista, olikohan siinä pujottelukin vielä. Räisäsen Jopelle ansio siitä, kun kaikki liikuntatunnit saatiin treenata pujottelua ja pomputtelua.
Tästä tulikin mieleeni, kun olin viimeistä vuotta Kultsun ykkösjoukkueen mukana, 1980, niin valmentaja Partasen Teemu teki pujotteluradan. Miullehan se oli tuttu juttu jo kouluvuosilta. Valtosen Hannu voitti miut yhdellä kymmenysosalla ja mie olin toinen. Olin joukkueessa jo vanha ukko silloin – 32-vuotias äijä. Mutta kyllä se homma oli vielä muistissa!
Kullervo ja Kataja
Joutsenon Kataja oli Työväen Urheiluliiton seura toisin kuin Kullervo, ja Kultsua parempi jalkapallossa vielä 1960-luvulla. Millaisia joukkueiden väliset ottelut olivat tuolloin? Näkyikö liittoero yleisössä tai peleissä millään tavalla? Oliko esimerkiksi jotain huutelua..?
MP: Kyllä se kuule näkyi – pelattiin Katajaa vastaan, oltiin varmaan C-junioreita ja hävittiin 1-0 se peli. Pelin jälkeen huudettiin se ”heiheihei” ja lähdettiin kävelemään pois kentältä. Katajan kannattaja tuli huutamaan siihen viereen, että ”siin se taas nähtiin, kun työläisten pennut voitti herrojen pennut!” Tämmöinen voimakas henki oli vielä silloin päällä.
Käsittääkseni vähän myöhemmin Katajasta alkoi tulla pelaajia Kullervoon?
MP: 60-luvun puolenvälin paikkeilla ja ehkä vähän myöhemminkin, Kataja oli silloisessa maakuntasarjassa kolmen joukossa ja nehän tekivät nousua jo Suomensarjaan. Kullervo oli silloin ihan alamaissa. Katajassa oli upeita pelaajia, esimerkiksi maalivahti Erkki Mutikainen, joka oli maakunnan parhaita. Sit oli huippupelaajia, Ritolan Maxi, joka pelasi HJK:ssa ja maajoukkueessakin jälkeenpäin. Hänen velipoikansa ja Kamusen Joke. Sit niiltä rupes hajoamaan se homma.
Jotkut ymmärsivät, että minkä takia meillä Joutsenossa pitää olla kaksi joukkuetta – jos ne joukkueet yhdistettäisiin. Tukea olisi varmasti saatu paikallisilta yrityksiltä ja kokouksiakin pidettiin asiasta, mutta ne olivat etukäteen tuhoon tuomittuja. Mie en ollut siinä mukana, kun olin sellainen pojankloppi.
Sama (yhdistämiskeskustelu) koski mimmijoukkueita myöhemmin, me oltiin aika ylivoimaisia piirisarjoissa Katajan kanssa. Katajassa oli maajoukkuetason pelaaja Sini Matilainen. Hän meni ensin Katajasta MP:hen ja oli sitten maajoukkueessa. Hän oli ihan huippu ja meilläkin oli todella hyviä pelaajia, mutta siitäkään ei tullut mitään.
Eli tämä luokkajako jotenkin vaikutti asioihin?
MP: Mie en näe mitään muuta syytä siihen. Miulle ei politiikka vaikuttanut ikäpäivänä jalkapalloilussa. Miun isä oli Hackmanilla töissä autonkuljettajana ja oltiin tavallinen duunariperhe – mie kun olin jonkinlainen jalkapallolupaus niin hänelle oli ilmeisesti jotain vihjattu – iskä tuli sanomaan, että ”Hei Mane, eiks siunkin pitäisi pelata Katajassa, kun olet työläisperheen poika?” Mie haistatin suurinpiirtein paskat! Sanoin, että minuun ei vaikuta se, missä perheessä asun, minuun vaikuttaa kaverit, joiden kanssa elän. Ei myö politiikasta puhuttu ikinä mitään!
Kullervon naisfutis
Minua kiinnostaa kovasti tietää Kullervon naisjalkapalloilusta 1970-luvulla. Naisten sarjahan perustettiin 70-luvun alussa. Sen verran lunttasin, että sinä olit joukkueen valmentaja. Miten tämä joukkue saatiin kasaan ja miten sinusta tuli sen valmentaja?
MP: Mie olin jo kentällä hommissa. Katajan naiset pelasivat keskuskentällä, todennäköisesti keskenään, ja ne olivat aina hauskoja tilaisuuksia. Ilmeisesti siitä Kultsussa muuta harrastaneet tytötkin rupesivat kiinnostumaan oman joukkueen tekemisestä. Mie en ollut missään tekemisissä heidän kanssaan. Peltolan Hanski oli silloin heidän valmentajansa. Hanski joutui sit armeijaan vuonna ´72 ja sit ne tuli tarjoamaan miulle sitä hommaa – ei annettu paljoa vaihtoehtoja. Kyl mie olin sit melkein 10 vuotta siinä.
Naisethan voittivat piirisarjan useita kertoja ja olivat tyrkyllä jopa SM-sarjaankin.
MP: Kyllä. Se oli todella lähellä.
Mitä sie niistä vuosista muistat? Oliko naisjalkapalloilulla näkyvyyttä?
MP: Kyllä itse asiassa hyvin paljon. Me pelattiin perussarjan otteluita, joista olisi päässyt mestaruussarjan karsintaan niin siellä oli kolmesataakin katsojaa. Tosi hyvät katsojaluvut.
Peli, joka jäi kaihertamaan
MP: Siinä oli ikäviäkin piirteitä. Yksittäinen peli minua ärsyttää. Meillä oli ratkaiseva ottelu Mikkelissä MP:tä vastaan. Jos me oltaisiin voitettu se peli, oltais päästy Mestaruussarjaan tai ainakin karsintaan. Edellisellä viikolla oltiin pelattu piirisarjan ottelu Mikkelissä MP:n naisia vastaan urheilupuiston ruohokentällä. Ihan samanlainen ilma oli seuraavalla viikolla, kun oli se ratkaiseva ottelu.
30 asteen helle, urheilupuiston kenttä oli tyhjä, siellä ei ollut ketään – ja meidät ohjataan siihen Hänninhautaan, joka oli periaatteessa betonia silloin! Se oli surkea kenttä ja vaarallinen ihmisille. Me voitettiin se ruohokenttäpeli 0-5. Sitten mentiin sinne pelaamaan niin eihän siitä tullut mitään. Ei uskallettu juoksuaskeliakaan ottaa, eikä taklata – sitä kenttää ei olisi koskaan pitänyt hyväksyä pelialustaksi. Myö hävittiin se peli 2-1. Olisi pitänyt tehdä valitus Palloliittoon, mutta tuskin se olisi auttanut. Ei se miusta ollut enää reilua peliä.
Mikä fiilis itsellesi jäi valmennusvuosista naisjalkapalloilun parissa? Kymmenen vuotta sen parissa on pitkä aika.
MP: Loppuvuosina touhu alkoi hyytymään, niin kuin Katajallakin. Tytöt lähti opiskelemaan. Valmistuivat ylioppilaiksi ja lähtivät. Porukka hajosi ja sen näki, ettei tästä ihan heti rakenneta uutta joukkuetta. Periaatteessa jäi pelkästään hyviä muistoja.
Minusta tätä aihetta pitäisi penkoa enemmän. Se on jäänyt aika vähälle huomiolle, kun ajatellaan, että naiset ovat päässeet melkein SM-sarjaan.
MP: Se oli lähellä. Tästä pitää antaa suurkiitos yhelle lehtimiehelle, Suikin Repalle – Reijo Suikki, joka ylläpiti tätä hommaa. Hän teki aina ennakkobuumia lehteen. Se toi yleisöä paikalle.
Olit naisten valmentaja ja pelasit samalla miesten edustusjoukkueessa – aika monena vuonna kapteeninakin. Miten sinulla riitti aika molempiin?
MP: Aika piti vain jakaa silleen, että vedin naisten harjoitukset ennen omaa treeniä. Sovittiin pelihommat niin, että ne eivät onneksi olleet usein samaan aikaan. Sitten jos tuli päällekkäisyyksiä, piti pyytää joku hoitamaan.. kyl mie halusin itse pelata pelejä. Ei se itseasiassa kauhean suuri ongelma ollut!
Kultsulle kakkosjoukkue
Lunttasin Kullervon historiikista, että jatkoit vuoden 1980 jälkeen pelejä Kullervon kakkosjoukkueessa ”JoJo:ssa”?
MP: Meitä oli Kultsussa paljon kavereita, jotka tiesivät, etteivät tule saamaan peliaikaa. Ruvettiin puhumaan, että eikö me voitais perustaa kakkosjoukkue, jossa saisi pelata. JoJo oli Kultsun rahoittama – hirvee nimi!
Mistä se nimi muuten tulee?
MP: Ei mitään hajua. Se suorastaan hävetti!
Mikä oli roolisi JoJossa?
MP: Kyl mie valmentajana olin, vaikka se olikin puoliksi leikkihommaa. Myöhän mentiin Kultsun rahoilla ja tehtiin sopimus, että ne pelaajat, jotka eivät mahdu Kultsuun tai jäävät vähälle peliajalle, pelaavat JoJossa. Sitten se alkoi käydä Kultsulle raskaaksi eikä seura halunnut enää rahoittaa toimintaa.
Joutseno Unitedin synty
MP: Käytiin pitkät neuvottelut silloisen Kullervon jalkapallojaoston puheenjohtajan kanssa: ”Antakaa pelaajat meille, me perustetaan oma seura. Hoidetaan maksut ja teille ei tule mitään kustannuksia siitä. Tehdään sellainen sopimus, että jos meidän joukkueessa on joku sellanen pelaaja, josta on teille ehkä apua niin sen kun siirtyy. Tai jos sieltä löytyy joku, joka ei saa peliaikaa niin hän voi tulla meille.” Päästiin sopimukseen ja mehän ruvettiin tekemään tosissaan töitä Unitedin eteen.
Muuttuiko JoJo siis Joutseno Unitediksi?
MP: Kyllä. Siinä pelasi pari kaveria Lappeenrannastakin. Meidän piti rahoittaa sitä touhua jotenkin. Mie soitan jollain tavalla rumpuja ja Parta bassoa. Tehtiin sellainen bändi kuin The Old United Rockers. Myö järjestettiin kaksi kertaa vuodessa paikallisessa ravintolassa tapahtuma ja siitä tuli perinne. Soitettiin ja bändi oli parhaimmillaan kymmenhenkinen. Ei me ikinä otettu siitä minkäänlaista soittopalkkiota. Saatiin tapahtumasta sen verran rahaa, että pystyimme jatkamaan Unitedin toimintaa.
Mie olin Unitedin yks perustajajäsen ja Parta Kosunen, jonka kanssa oltiin valmentajia. Sit oli Nykäsen Petri. Yks tärkeä herra oli myös Rajatien Matti. Se kaivoi aina jostin ylimääräistä täppiä, että se linja-autokin saatiin. Meillä oli omilla väreillä maalattu linja-auto!
Ja okei – joukkue kävi Lontoossa vuonna ´88. Pelattiin siellä yksi futismatsikin. Sit sekin rupesi pikkuhiljaa hiipumaan. Ei enää vaan jaksanut. Samat henkilöt olivat koko ajan vastuussa ja ikää tulee.. eikä jaksanut oikein enää pelatakaan.
Mut ei se siihen loppunut se homma – se jatkui ikämiehissä! (naurua). Neljä kertaa oltiin mukana ikämiesten SM-turnauksessa, siinä oli pitkälti samat herrat mukana. Mestaruutta ei tullut, mutta h*lvetin hienoja muistoja. Homma jatkui viisi, kuusi vuotta ikämiesten kanssa. Se tuotti paljon iloa.
Kultsun ikämiehet
MP: Kävin maanantaina katsomassa Kultsun ikämiesten pelin. Ajattelin, josko siellä olisi tavannut vanhoja kavereita, mutta sitten aloin miettimään, että minun ikäiset kaverit eivät ole siellä ainakaan pelaamassa! Tulihan siellä vastaan tuttuja kavereita, Jauhon Risto ja Jölli..
Kultsulla oli muuten jo 60-luvun puolella ikämiesjoukkueita. Tiedätkö mikä silloin oli ikämiespelien ikäraja?
Öö.. oisko 40? (nykyinen alaikäraja on 35)
Ei. Se oli 30! Aattele, kuuskytluvulla kolmekymppinen oli jo niin vanha ukko, että se ei pelaa enää kuin ikämiehissä! Muistan, kun he pelasivat matseja.
Työ kentänhoitajana
Teit pitkän uran Joutsenossa liikuntapaikkojen hoitajana. Miten päädyit tähän työhön? Ammatinvalinta tuntuu osuneen hyvin yhteen jalkapalloharrastuksen kannalta.
MP: No kieltämättä. Asuin suurin piirtein koko lapsuuteni kentällä. Miehän puhuin lastenkodin pojista, he asuivat kentän vieressä ja kentälle mentiin aina potkimaan palloa. Vähän salaakin, kenttämestari kun hävisi niin mentiin potkimaan palloa verkkoihin. Se oli kivaa, kun maaleissa oli verkot.
Se oli vuonna 1972. Olin ollut kentällä ´71 kesätöissä. Miun pomo oli Pentikäisen Teni ja hän oli jutellut liikuntasihteerin kanssa, että yksi kaveri pitäisi saada koko ajaksi siihen. Se oli aika luonnollinen valinta, että mie pääsin siihen vuodesta ´72. Mie en sen jälkeen ajatellutkaan mitään muuta. Se oli niin rakas ammatti. Sain tehdä sitä työtä, mitä voisin tehdä melkein ilmaiseksi. Ja nyt sain jonkinlaista korvausta menetetystä vapaa-ajasta. Ajattelin, etten tästä parempaa työtä voi saadakaan ja siitä se sitten lähti.
Mihin saakka olit hommissa?
MP: Mie jäin työstä pois 5. elokuuta 2011.
Tulihan siinä sitten lähes 40 vuotta oltua!
Niin tuli.
Kenttämestarin erikoinen
MP: Kenttähommissa Raviksen keinonurmen saaminen oli paras tapahtuma. Sehän tuli.. 2010. Riikosen Pekka sanoi (aiemmassa haastattelussa, Kultsu-legendat osa 4), että mie oon vittumainen jätkä (naurua) – ja varmasti olin, mutta en koskaan halunnut olla. Välillä oli vain pakko olla ja se oli ikuista taistelua. Kun yritit pitää kentän siinä kunnossa, että siinä pystyy pelaamaan ykkösdivisioonan matseja.
Ja aina (Kullervon) pitäis päästä sille samalle baanalle harjoittelemaan. Sitä ei tapahdu missään Englannissa tai muualla Euroopassa, että joukkue pelaa ja harjoittelee samalla kentällä. Sitten yritin selittää pelaajille sitä, että ajattelen vain teidän parasta.
Eräänä syksynä oli tilanne, kun kovat sateet tulivat ja yksi Ykkösen peli oli jäljellä. Oli satanut koko viikon ja ruohokenttä oli kuin mämmiä. Herranjumala, yksi merkityksetön peli. ”Nyt pitää ajatella jo ensi kevättä, jos myö pelataan tässä kentällä niin se menee sellaiseen kuntoon, ettei tänne ennen ensi juhannusta päästä! Nyt te pelaatte pelin tuossa Raviksen hiekalla ja se on siinä – ja työ pelaatte sen siinä, kun mie en laske teitä tähän. Te pääsette keväällä kaksi viikkoa aikaisemmin nurmelle, jos jätätte yhden merkityksettömän pelin pelaamatta nurmella.”
Ja sit mie oon vittumainen mies, kun selitin heille tämän tosiasian. Hyväkuntoisella hiekkakentällä oli paljon parempi pelata se peli sinä päivänä. Jalkakin piti siinä vielä jotenkin. Mie kiihdyn aina vähän, kun rupean juttelemaan näistä. Mutta ikinä en halunnut olla vittumainen heille, päinvastoin! Kun koko ikäni olen itse pelannut niin uskoin tietäväni mikä on parasta. Uskon, että jätkät olivat jossain vaiheessa seuraavana keväänä kiitollisia siitä, ettei tullut käännettyä kenttää ympäri turhan takia.
Kiitos Mane, tarinoistasi.
