Kultsu-legendat osa 5, Arto Valtonen

Joutsenon Kullervon jalkapallon edustusjoukkueen ykkös- ja kakkosdivisioonan vuosina 1980- ja 90-luvuilla joukkueessa pelasi kolme Valtosta. Nuorin veljeksistä on Arto “Aatsi” Valtonen, joka hienon peliuransa lisäksi kunnostautui valmennustehtävissä vuosikymmenten ajan. Arto Valtosella on tilillään neljänneksi eniten pelikausia Kullervossa, 16. Edellä ovat vain isoveljet Hannu ja Rauno sekä Risto Jauho. 

Minkälaista oli pelata Kullervon junioreissa 1970-luvun jälkipuoliskolla? 

Arto Valtonen: Junnutoiminta oli silloin erittäin aktiivista. Kullervo osallistui myös kansainvälisiin turnauksiin. LauTP:n juniorityö oli myös hyvällä tasolla ja Kullervon juniorityökin sai siitä potkua.  

Oma veli pelasi edustusjoukkueessa ja olihan se hienoa. Kävin itse katselemassa Hannun treenejä ja pelejä. Jauhon Rito ja Savolaisen Saukki olivat silloin Kultsun kovia pelaajia ja näin kun Hannu pikkuhiljaa kehittyi heidän mukanaan. Kultsu oli jo kakkosdivarissa ja meidän Ranekin taisi olla jo siinä ryhmässä mukana.  

Onko se totta, että isänne Soini ei ollut yhtään kiinnostunut jalkapallosta ennen kuin te pojat aloitte pelata sitä Kullervossa?  

AV: Se on totta. Hän oli enemmän yleisurheilu- ja hiihtopuolen ihmisiä. Hän innostui siinä samalla ja halusi oppia futiksesta. Hän luki paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, katsoi pelejä ja oppikin aika paljon. Hänellä oli sellainen luonne, että aika moni häntä kuunteli vaikka jutut oli mitä oli – mutta futiksesta hänellä oli ihan hyviäkin ajatuksia. Isä oli mukana taustatoiminnassa ja pelien jälkeen puhuttiin paljon, joskus kyllästymiseenkin asti. Toisaalta se oli kehittävääkin, että pelit käytiin tarkkaan läpi. Kolme kun pelasi ja yksi seurasi pelejä taustalla niin siinä tuli paljon erilaisia mielipiteitä ja näkemyksiä peleistä ja keskustelut kehittivät pelikäsitystä.  

Nousit edustusjoukkueeseen kaudeksi 1980. Millainen edustusjoukkue oli tuolloin?  

AV: Oli hienoa päästä siihen ryhmään mukaan. Meillä oli hyvä juniorijoukkue, josta nousi monta pelaajaa mukaan edustukseen. Edustusjoukkue muuttui, sieltä tipahti vanhempia pelaajia pois ja samalla sukupolvi vaihtui.   

Oltiin aika pitkään Kakkosessa, ja aina sellainen puolivälin joukkue. Ei koskaan kärjessä, muttei huonoimpiakaan. Välillä se alkoi tuskastuttamaan, että tätäkö tämä jalkapallo nyt on, kun Kakkosen puolessavälissä pyöritään. Voitimme koviakin ryhmiä. Mutta vasta 80-luvun loppupuolella saatiin joukkueeseen tämän alueen parhaimpia pelaajia ja ruvettiin pärjäämään paremmin ja noustiin.  

80-luvun loppupuolella joukkueeseen tulivat Riikosen veljekset, Paasolaisen Timo, Viston Tomppa, Salon Antti, Fräntilän Juri, Tarhilan Timo, joka oli varmaan Suomen yksi parhaimpia maalivahteja…hyvä määrä vahvistuksia. (Ykkösdivisioona-ajan alkupuolen) Valmentajana Kallion Rommi sopi siihen ryhmään, hän osasi painottaa oikeita asioita. 

Muistatko ensimmäistä maaliasi edustusjoukkueessa?  

AV: Tein maalin ensimmäisessä kakkosdivarin ottelussani! Se oli kauden avausottelu Raviradan hiekkakentällä muistaakseni Peli-Karhuja vastaan. Sain tökättyä pallon maalin edestä verkkoon. Joko voitettiin peli 1-0 tai se päättyi 1-1, mutta tein pelin ainoan Kultsun maalin.   

Savolaisen Saukki oli siinä pelissä mukana ja hän oli kova maalintekijä. Saukki sanoi vähän ennen kauden alkua, että “kun saat yhdenkin maalin tehtyä ja vähän peliaikaa niin se on hyvä”. Kun ensimmäinen maali tuli ekassa pelissä niin se oli helpottavaa.  

Olikohan sama vuosi vai seuraava kun pelattiin Ponnistusta vastaan ja voitettiin se 5-0. Nuorten maajoukkuevalmentaja Syrjävaaran Simo oli tullut katsomaan Ponnistuksen pelaajaa Paavolan Tommia. Tein siinä pelissä kolme maalia ja pääsin sen myötä maajoukkueleirille. Meidän joukkueesta pääsi 18-vuotisten maajoukkueleirille myös Ikosen Petu ja Räisäsen Juha. He olivat siellä vähän eri aikaan kuin mie. Leirillä pohjelihas repesi ja se leiritys jäikin siihen enkä päässyt ryhmään enää mukaan.  

Partasen Teemu oli Kullervon valmentajana, kun mie olin maajoukkueleirillä. Hän soitteli Simo Syrjävaaralle lähes joka päivä ja kyseli, miten minä pärjään siellä. Syrjävaara alkoi viikon loppupuolella kyllästyä Teemun jatkuvaan soitteluun!  

Millä pelipaikoilla pelasit Kullervossa?  

AV: Pelasin ensimmäiset vuodet edustusjoukkueessa hyökkääjänä. Kakkosdivarin alussa oli vielä nuoremmat jalat. 80-luvun lopussa pelasin jo puolustajana. Vahvuuteni oli pääpelaaminen, tein aika monet maaleistani päällä. Treeneissä oli kovia pääpelaajia, kuten Savolaisen Saukki ja Jauhon Rito haastamassa. Jos harjoituksissa aikoi saada yhtään maalia, niiden kanssa piti pärjätä. Pelasimme harjoituksissa aika paljon sellaista peliä, että vain ilmasta sai tehdä maalin. Johtuikohan se siitä, että maalivahdit olivat jostain muualta eivätkä päässeet aina harkkoihin. Harjoittelimme Hannun kanssa aika paljon pääpelaamista kahdestaan.  

Ykkösdivisioonan aikaan pelasin pääsääntöisesti pakkina ja välillä topparina. Pelattiin kolmen puolustajan taktiikalla, joka ei ollut kovin yleinen siihen aikaan. Minä ja Riikosen Antti oltiin pakkeja ja venäläinen Homutezki keskellä. Välillä pelattiin neljänkin alakerralla, silloin oli Partasen Markku siinä mukana. Mutta useasti pelattiin kolmella puolustajalla. Kun oltiin noustu Ykköseen, tein Kultsun historian ensimmäisen ykkösdivisioonan maalin. Se oli hienoa.  

Olin peruspelaaja, pääpeli oli vahvuus ja perustaitoa ja pelikäsitystä oli olemassa. Veljen takia pääsin monesti isompaakin roolin, mitä olisin ansainnut. Hannu on meistä se, joka muistetaan parhaiten.  

Riikosen Pekka mainitsi aikaisemmin, että hänestä kukaan teistä veljeksistä ei ollut huippulahjakas, mutta teidän asenne ja itseluottamus peleissä oli äärimmäisen kova, ettekä pelänneet ketään vastustajaa.   

AV: Tärkeissä peleissä olimme parhaimmillamme juuri asenteen takia. Mitä kovempi peli, sitä paremmin myö pelattiin silloin. Helsingissä meitä sanottiin kakkosdivisioonan aikoina Daltonin veljeksiksi, koska eihän meistä oikein tykätty! Syy oli varmaan juuri tuo, että pelattiin niin kovalla asenteella. Siitä jäi maine!  

Voititte kauden 1986 Kakkosessa Pallo-Seiskat ennätyslukemin 10-2. Muistatko tätä ottelua?  

AV: Mie en muista. Miulla oli myöskin niin paljon loukkaantumisia, etten ole ehkä pelannut siinä pelissä.

Mainitsit loukkaantumiset, millaisia vammoja urallasi sait, tuliko pitkiä poissaoloja?  

AV: Muuthan naureskeli minulle, kun loukkaantumisistani olisi voinut tehdä ison kirjan. Kakkosdivisioonan aikaisessa paikallispelissä LaPaa vastaan tein Kimpisessä maalin, mutta maksa repesi törmäyksessä maalivahdin kanssa. Sain maksaan seitsemän senttiä pitkän haavan. Auto-onnettomuuksissa sattuu yleensä tuommoista niin se oli aika kova tälli.  

Sitten minulla on ollut tosi paljon mystisiä loukkaantumisia. Leukaluu on murtunut kolme kertaa, akillesjänne on irronnut kantaluusta, pohjelihas on revennyt ja reisilihas irronnut istumakyhmystä. Sormi on murtunut pari kertaa. Se johtui varmaan pelityylistäni. Miulla oli sellanen pelityyli, että tilanteisiin menin kovaa, ja vähän hölmöstikin. Se oli suurin syy, miksi loukkaantumiset osuivat meikäläisen kohdalle. Hampaissa oli pari kertaa kiskot, kun leukaluu murtui. Nenä murtui ja yritin pelata kasvomaskin kanssa. Siitä ei tullut mitään ja heitin kasvomaskin pois. Pelasin ilman sitä mikä oli tietenkin riski.  

No oletko päätynyt leikkauspöydälle näiden monilukuisten vammojen vuoksi??  

AV: Polven ja akillesjänteen leikkauksissa olen ollut. Isommilta leikkauksilta olen selvinnyt, mutta tällejä tuli aika paljon. Maksaakaan ei leikattu, sen piti antaa parantua itsestään.  Veljille ei käynyt oikein mitään niin minä otin koko veljessarjan loukkaantumiset itelleni!  

Edeltävät haastatellut ovat puhuneet lämpimästi Ykkösen nousun varmistaneesta Kotkan pelistä. Onko se ottelu ollut sinun urallasi tärkein yksittäinen jalkapallo-ottelu?  

AV: Se on hieno muisto! Se on ensimmäinen nousu ja sitähän sanotaan, että ensimmäinen on aina hienoin. Toisen kerran kun noustiin (1997), oltiin ylivoimaisia. Miusta oli hienoa päästä pelaamaan liigakarsintapeliä FinnPa:a vastaan (1992), jolle hävittiin Kouvolassa. FinnPa ja lohkon voittaja TPV pelasivat seuraavana vuonna liigassa, joten kovassa lohkossa pelattiin. TPV:stä tuli vielä mestari ja FinnPa oli parhaimmillaan kolmas.  

Yksittäisistä peleistä muistan, kun voitettiin cupissa Haka, joka oli silloin Suomen Cupin hallitseva mestari. Voitettiin liigajoukkue 1-0 kotona ja Paasolaisen Timo teki maalin. Se oli kyllä yksi kohokohta ja siihen aikaan Cup-systeemi oli miusta parempi.   

Sen verran vielä 80-luvusta, että Kullervoonkin alettiin silloin hankkia ulkomaalaisvahvistuksia. Olivatko tulijat aina todellisia vahvistuksia vai oliko mukana floppeja?  

AV: Aika pitkälti he omat hommansa hoitivat. Homutezki oli minusta kova vahvistus Ykkösessä, mut nää kakkosdivisioonan aikaiset vahvistukset eivät olleet mitään sateentekijöitä. Ehkä jos ne olisivat olleet kovempia, olisi noustu jo aikaisemmin!  

Tuliko sinulle koskaan sopimustarjouksia muista seuroista, kun pelasit Kullervossa? Esimerkiksi 80-luvulla, kun tehoja tuli hyökkäyspäässä?  

AV: Sain vasta jälkikäteen tietää, että minua ja Hannua oli kysytty MP:hen, joka pelasi silloin liigassa. Sitä tietoa ei meille tullut ennen kuin paljon myöhemmin. Seurat olivat olleet joissain neuvotteluissa, mutta en tiedä mihin se oli sitten kaatunut.   

Yhden talven treenasin Grankulla IFK:ssa ja oli tarkoitus, että pelaisin kauden Granissa, joka oli noussut ykkösdivisioonaan. Olin menossa sinne, mutta sielläkin loukkaannuin. Harkkapelissä reisilihas irtosi ja  homma kaatui. Miulla on nämä loukkaantumiset olleet esteenä monesti! Sopimusta oltiin jo tekemässä, mutta eiväthän ne loukkaantunutta kaveria halunneet sinne ottaa, kun silloin oli käytössä siirtokorvaukset. 

Puhuit tuossa jo liigakarsinnasta Ykkösessä. Oliko Kullervo tuolloin parhaimmillaan joukkueena?  

AV: Kyllä oltiin siihen aikaan ja yleisökin seurasi meitä kovin.  Kylällä oli vähän vaikea liikkua, jos oltiin hävitty peli. Kioskille tai kauppaan jos meni, joku tuli aina selittämään pelistä!   

Treeneissä oli kova tempo ja vaadimme toisiltamme paljon. Monesti pelit olivat helpompia kuin treenit, koska meillä oli tosi kova ja hyvä asenne ryhmässä. Senkin takia ykkösdivisioonan vuodet olivat parhaita. Persoonia oli paljon eikä kenenkään annettu luistaa. Tarhilan Timo oli niin hiton hyvä veskari, että hän vaikutti menestymiseen aika paljon. Hän oli tosi kova äijä. Lähiseutujen vahvistukset olivat tosiaan hyviä ja meillä oli jo omasta takaa hyvä runko. Ja sitten pelattiin kovia harjoituspelejä.  

Kerro lisää näistä peleistä!  

AV: Pelasimme talvella harjoitusotteluita liigajoukkueita vastaan, Lahden Reipas, MP, KuPS, Tampereen Ilves..luulen, että se kehitti meitä myös. Partasen Teemulla oli hyvät yhteydet ja hän tunsi liigajoukkueiden valmentajia. Hänen kauttaan saatiin sellaisia pelejä, joita kovin moni muu joukkue ei varmaankaan saanut. Silloin saatettiin pelata viikonloppuna molempina päivinä pelit. Monet joutuivat pelaamaan molemmat pelit, joka tuntuu nykyään aika hurjalta. Kallion Rommi kun tuli valmentajaksi, homma muuttui vähän fiksummaksi ja ammattimaisemmaksi.   

Käytiinhän me Venäjälläkin kutsuturnauksessakin. Ihmettelimme, miksei tänne lähtenyt liigajoukkueita, kun Suomesta niitä oli aikaisemmin osallistunut. Kun päästiin perille niin tajuttiin, miksi ne eivät olleet lähteneet. Paikka oli vähän askeettinen. Kuljettiin tosin poliisisaattueessa peleihin ja harjoituksiin ja silleen se oli maailmanluokan meininkiä. Siellä oli kovia vastustajia. 

Harjoittelu on teillä ollut aika hurjaa, mutta ymmärtääkseni joukkueessa oli mukana myös pelaajia, jotka eivät treenanneet niin kovalla intensiteetillä. Esimerkiksi Salon Antti, joka teki kuitenkin maaleja. 

AV: Salon Antilla oli sellainen ominaisuus, että hän saattoi kävellä pelissä 88. minuuttia ja teki 2 minuuttia töitä ja pari maalia. Eipä sellaiselle voi sanoa, että hoidahan paremmin hommasi! Jos laitat palloja pussiin ja teet tärkeitä maaleja niin ei siinä voi valittaa. Se oli vähän Teemu Pukin tyylinen pelaaja, lähti nopeasti ja oikea-aikaisesti, haistoi paikat ja hänelle osattiin pelata pallo. Tuollaisia pelaajiahan joukkue aina tarvitsee.

Päätit vuosikymmenen puolivälissä vaihtaa seuraa naapurikaupungin Rakuunoihin. Mikä oli syy lähtösi taustalla?  

AV: Meiltä lähti paljon pelaajia ja ryhmä muuttui. Se oli varmaan suurin syy. Miulla oli huono tsägä, kun eka vuonna Rakuunoissa harjoituskaudella meni eturistiside poikki. En päässyt niinä vuosina Rakuunoissa kunnolla pelaamaan. Polvea en saanut täyteen kuntoon ja aloin miettimään jo siinä vaiheessa, pitäisikö tehdä jotain muuta.  

Mennään hetkeksi tuonne futsalin puolelle. Haluaisin tietää, miten korkealle arvostat palkintokaapistasi löytyvää futsalin Suomen mestaruutta?  

AV: Hannukin taisi jo sanoa siitä, kun finaalipelissä voitettiin joukkue, jonka yksi ketju koostui maailmanmestaruuskisoissa pelanneista venäläisistä. Kuitenkin voitettiin ne loppuottelussa.  Se ei ole yhtään väheksyttävä suoritus, mutta onhan futsalin taso Suomessa sittemmin noussut. Nykyään taidetaan tosin pelata vähän samalla tyylillä, millä myökin pelattiin. Se on vauhdikasta, vähän kuin futista sisällä. Olihan meillä taitavia pelaajia, jotka pystyivät pitämään pallon rajojen sisäpuolella. Olin tavallaan myös valmentajan roolissa siinä, mutta eipä niitä kavereita tarvinnut paljoa valmentaa. Palloliiton se taisi vakuuttaa, kun olin mukana jäsenenä futsalin lajivaliokunnassa. 

Kun voitimme mestaruuden, futsalia pelattiin turnausmuotoisena, mutta sitten se muuttui ja pelihomma tyrehtyi. Pelit rupesivat olla yksittäisiä pelejä ja olisi pitänyt lähteä Kemiin pelaamaan. Joukkue oli kuitenkin vähän puuhastelumielessä kasattu, joten eihän meillä ollut mahdollisuuksia lähteä pelaamaan yksittäisiä pelejä ympäri Suomea. Me ei koskaan tiputtu sarjasta, mutta lopetettiin.  

Jatkuiko peliurasi jalkapallossa Kullervo- ja Rakuunat-vuosien jälkeen, 2000-luvun puolella?  

AV: Rakuunoissa pelasin jäähyväisotteluni ja minut kukitettiin. Se taisi olla viimeinen sarjapeli. Ikämiespelejä olen pelannut WIFK:ssä, ja kiertänyt turnauksia. Nelikymppisten, nelivitosten ja viisikymppisten Suomen mestaruudet on, kolmevitosissa taidettiin saada hopeaa.  

Kerrotko valmennusurastasi?  

AV: Miehän olen valmentanut periaatteessa kaikissa ikäluokissa, ihan pikkujunnuista edustukseen saakka. Plus naisten joukkuetta pari vuotta sitten.   

Mistä kaikki alkoi ja milloin?  

AV: Nuorena poikana pelasin jo Kultsussa ja kesätöitä piti saada. Kävelin Joutsenon kunnan liikuntatoimistoon ja siellä oli Talonpojan Paavo. Sanoin, että mie haluisin alkaa vetää jalkapallokoulua kesällä. Siihen aikana hommat ratkesivat helpommin kuin nykyään ja Paavo päätti, että minut palkataan kunnan jalkapallo-ohjaajaksi. Olin yhden kesän jalkapallo-ohjaajana ja muistan, kun ensimmäisenä päivä poljin pyörällä kotonta Keskuskentän yläportista sisään. Mäen päällä katsoin, kun kenttä oli ihan täynnä pikkujunnuja vanhempineen. “Ei hemmetti, pitäisikö kääntyä takaisin kotiin”, kun sellainen ryhmä oli odottamassa, mutta kyllä se kesä siinä meni! Litmasen Mikkokin on käynyt miun jalkapallokoulussa sinä kesänä.   

Naisten joukkue oli täynnä asennetta ja hyviä tyyppejä, jotka olivat innokkaita treenaamaan. He kehittyivätkin hurjan nopeasti. Totesin kuitenkin, että aika ei riitä. Valmentajana pitäisi pystyä täysin sitoutumaan, enkä pystynyt omien töitteni takia. 

Futiksessa olen kiinnostunut fysiikkapuolesta ja nyt kun olen tehnyt sitä enemmän työkseni, tulee seurattua, miten seurat maailmalla tekevät fysiikkavalmennusta. Voisin vielä tehdä fysiikkavalmennusta, mutta en pää- tai edes kakkosvalmentajan hommia. Siihen pitää sitoutua niin paljon.   

Kultsua (miesten edustusjoukkuetta) valmentaessani noustiin viimeisellä kaudellani, kabinetin kautta, mutta kuitenkin – oltiin sen sarjan paras joukkue. Oli kiva lopettaa futisvalmennus edustusjoukkuetasolla siihen. Hyvä muisto jäi ja sitä ei viitsinyt lähteä enää pilaamaan! Miun oma poikakin Niko pelasi silloin, ei nousukaudella, mutta vuotta aikaisemmin. Omaakin poikaa olen saanut valmentaa Kultsussa edustusjoukkuetasolla niin sekin on ollut hieno homma.  

Nyt täytyy kysyä vielä sellaista, että muistatko, milloin Kullervo siirtyi käyttämään punamustaraidallista pelipaitaa aiemman oranssin paidan sijasta?  

AV: Joo, se on ollut ´87.. Timosen Manka oli silloin valmentajana – oisko ollut ´87-´88. Silloin se vaihdettiin ja syy oli se, kun katsottiin vanhoja Kultsun seurakuvia, niin siellähän näkyivät punamustat paidat. Ajateltiin, että se on oikea väri. Kakkosta pelattiin aika pitkään oransseissa paidoissa ja siinä loppupuolella siirryttiin punamustaan. Ihan eka vuonna taisi olla ohuet raidat pelipaidassa. Mie olin Tacklalla töissä ja teetin siellä meille uudet pelipaidat, jossa oli paksummat raidat. Ykkösdivisioona aloitettiin niillä paidoilla.   

Miehän olen suunnitellut muuten Kultsun tämänhetkisen logon. Olin aikoinaan mainosalan ihmisiä niin sitä kautta se tuli. Olen mie kaikenlaista seurahommaa tehnyt valmennuksen ja pelaamisen lisäksi.   

Vieläkö sinulla riittää paloa pelikentille? Olet ilmeisesti mukana Kultsun ikämiehissäkin…? 

AV: Sanoin Koliksen Akille, etten varmaan peleihin tule, pelit on osaltani pelattu. Työkin on sellaista, että pitäisi pysyä terveenä, mutta höntsävuorolle olisi kiva keretä ja sinne aion tullakin! 

Aiotko seurata Kultsu FC:n otteita kesän Kolmosessa?  

AV: No ehdottomasti seuraan ja koko ajan olen ajan hermoilla, kun tunnen noita kavereita, joita siellä pelaa. Seuraan ja toivon, että Kultsu pärjää. Se on kuitenkin tärkeä ja oma seura.